TYÖALUEET: POHJOIS-KOREA

Vuonna 1995 alkaneet ja sen jälkeen toistuneet useat vakavat luonnonmullistukset johtivat vuoden 1997 kriisiin, kun Pohjois-Koreasta loppui ruoka. Jopa 2,8 miljoonan ihmisen sanotaan menehtyneen nälkään. Yhdysvaltalainen Jubilee Campaign-järjestö sanoo saaneensa raportin, jonka mukaan Pohjois-Korean nälänhätä on pahempi kuin aluksi ajateltiin. Tilanne on niin vakava, että perheet tekevät mieluummin joukkoitsemurhan kuin alistuvat hitaaseen nälkäkuolemaan. Jopa armeija on epätoivoinen; sotilaat murtautuvat taloihin keskellä päivää etsiessään ruokaa ja jotain arvokasta.

Kun Kiinan vastainen rajajoki Tumen jäätyy kantavaksi talven tullessa, se suo nälkiintyneille korealaisille pääsyn kommunistiseen Kiinaan ja jopa kauemmaksi. Jos loikkarit saadaan kiinni, heitä odottaa kuusi kuukautta työleiriä. Kiina tarjoaa 500 juanin (n. 60 €) palkkion pakolaisen ilmiantamisesta. Avustusjärjestöjen lähteiden mukaan pakolaisia on 150.000-300.000.

Rajavankila Kiinassa. Siellä pidetään pohjoiskorealaisia, jotka ovat tulleet laittomasti maasta ja saatu kiinni Kiinassa.

Kiinan puolelta näkyvä puuton ja autio maisema osoittaa kyllin selvästi kauheaa nälänhätää, joka verottaa Pohjois-Koreaa. Järjestömme tietojen mukaan epätoivoisia korealaisia varoitetaan ankarasti menemästä rajan yli Kiinaan etsimään ruokaa ja vapautta. Heille sanotaan:

- Älkää edes ajatelko sitä. Kuolkaa sinne, missä olette.

(Kristityt) avustustyöntekijät raportoivat nähneensä rautatieasemalla ihmisten taistelevan tuhkakasasta, jonka äärellä olisivat lämmitelleet.

Kim Il Sungin valtava pronssipatsas, kuuluisin ”suuren johtajan” 30.000 muistomerkistä, hallitsee pääkaupungin Pjongjangin kaupunkikuvaa. Sille osoitetaan kunnioitusta tuomalla juurelle kukkia ja kukkakoreja. Korean johtajat, Kim Jong Il ja hänen edesmennyt isänsä Kim Il Sung, tekivät itsestään palvontakohteet juche-ideologian avulla.

Erilaisten pakanallisten vaikutteiden muovaama juche-ideologia on alistanut Pjongjangin asukkaat julmaan kahleeseen. Kaupungissa oli herätys ja suuri hengellinen liikehdintä 1900-luvun alussa, ja sitä sanottiin Idän Jerusalemiksi. 1990-luvulla kristinuskoa pidettiin amerikkalaisen imperialismin työkaluna; siksi Kim Il Sung julisti, että kristityt pitää tuhota. Samat ankarat toimenpiteet ovat jatkuneet Kim Jong Ilin aikana. Kristityksi paljastuva kohtaa lähes varman kuoleman keskitysleirillä.


Tämä aidattu alue Pohjois-Koreassa Tumen-joen vieressä Kiinan rajalla näyttää teloituspaikalta.

Pohjois-Koreassa vankina olleen lähetystyöntekijän todistus:

Jäin kiinni maaliskuussa 2004, ja minua kuulusteltiin päivittäin kahden viikon ajan. Hakkaamisen seurauksena minulla alkoi olla kovia tuskia maksan ja munuaisten kohdalla. Koko ruumiini tärisi holtittomasti. Kun yritin seisoa, lysähdin lattialle. Ajatellessaan minun kuolevan kuulustelijani siirsivät minut toiseen paikkaan. Siellä minua syötettiin hyvin, jotta sain voimani takaisin. Toivuin kahdessa viikossa. Minut tuotiin takaisin kuulustelukeskukseen, missä minua taas hakattiin ja kidutettiin vielä 54 päivää. Tänä aikana ajattelin Joosefia, joka myös oli vankilassa sekä Danielia leijonien luolassa. Jumala ei muutu; niin kuin hän oli näiden pyhien kanssa ennen minua, hän pitäisi minustakin huolta. Säilytin uskoni.

Suurin rikokseni Korean kansantasavaltaa vastaan oli se, että kahdeksan viime vuoden ajan olin levittänyt maassa evankeliumia, ja ihmiset tulivat Jeesuksen luo. Toiseksi vakavin rikokseni oli, että opetin pakolaislapsille kristinuskoa, istuttaen näin hallituksen mielestä ”tuhon siemeniä”. Virallinen tuomio oli ”osallisuus suuren johtajan hallinnon tuhoamiseen Pohjois-Koreassa” sekä ”Jumalan valtakunnan rakentaminen”. Näiden rikosten lisäksi nimettiin muitakin, ja minut vietiin vankileirille. Heidän mielestään en edes ansainnut elää.

Vankileirit ovat kuin helvetti. Kun vartijat ottavat jonkun silmätikukseen, he kiduttavat tätä. Heille ei ole tärkeää, kuka se on. Se voi olla vanha isoäiti tai vaari…ei sillä ole väliä. He kiroilevat ja hakkaavat jatkuvasti. Olen nähnyt sitä kaikkea. Monet olivat vankeina yritettyään paeta Kiinaan. Eräs mies oli vain etsimässä lääkettä sairaalle pojalleen. Hän oli ollut leirillä kymmenen kuukautta. Hän oli 30-vuotias, mutta luulin hänen olevan seitsemänkymppinen vanha mies, koska hän oli niin laiha. Erään kerran hän vaihtoi paitaa. Kun hän otti paidan pois päältään, luurankomainen vartalo paljastui. Se raivostutti kaikkia vankeja, koska siinä ruumiillistui vankileirien raakuus.

Kiinasta palautettujen loikkarien joukossa oli 78-vuotias vanha mies. Nuorin oli 9-vuotias orpo. Hän oli ruuan haussa harhaillessaan päätynyt Kiinaan, missä eli muutaman kuukauden ennen kiinnijäämistään. Eräs vanki taas oli 25-vuotias kristitty nainen, joka oli tuonut Pohjois-Koreaan yhden ainoan Raamatun Kiinasta. Hänet saatiin kiinni ylittämässä Tumen-rajajokea. Hän oli ollut leirissä kolmen vuoden tuomiostaan jo lähes vuoden. Toinen nuori kristitty nainen oli 19-vuotias, ja kiinni otettaessa hänellä oli neljä Raamattua. Sittemmin hän katosi. Olin niin surullinen, kun erästä kristittyä siirrettiin vankilasta teloitusleirille. Hän oli vain murrosikäinen.

Tunnen pohjoiskorealaisten itkun, kun heitä hakataan… heidän kyyneleensä nälässä… vaikerruksensa tuskassa, joka ei lopu… hymyttömät tummat kasvot… kuvaan näitä kasvoja. Kuvaan helvetin varjoja: vankileirejä, teloitusleirejä, pakkotyötä, uudelleenkoulutusta. Monissa näissä pohjoiskorealaiset kuolevat tuntematta Herraamme, joka antaa ikuisen elämän. Uskon, että kristittyinä meidän tulee tietää heidän sielunsa itkuista ja vaikerruksesta. He pyytävät saada tietää elämän tien kaukana ikuisesta helvetin tulesta.”